Työelämä, tunnetaidot ja johtaminen tapahtuma- ja kulttuurialalla

Olen työskennellyt kohta 20 vuotta tapahtuma- ja kulttuurialalla, joka usein ulkopuolelta käsin mielletään lämminhenkiseksi, humaaniksi ja avarakatseiseksi alaksi. Onneksi näin usein onkin, mutta omien kokemusteni mukaan kehittämisen varaakin on. Työn hektisyys, intensiivisyys ja kausiluontoisuus eivät usein mahdollista työtehtävien ulkopuolelle ulottuvaa vuorovaikutusta ja siten työntekijät saattavat kokea irrallisuutta varsinaisen projektin tai työkokonaisuuden omistajuuden suhteen. Alalla moni onkin freelancer tai yksinyrittäjä ja toimii useammin alihankkijana kuin kiinteänä, vakituisena osana työnantajan työryhmää. Vakituisessa työsuhteessa olevilla on paljon enemmän mahdollisuuksia kokea yhteenkuuluvuutta työnantajan tai -tilaajan kanssa.

Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin ja ennen kaikkea sen jälkeen syntyneille ei enää riitä, että työ palkitsee rahallisesti ja muiden maallisten etujen muodossa. Työn täytyy olla merkityksellistä ja aidosti miellyttävää alasta riippumatta. Työntekijä haluaa työstään tunnustusta, kokea yhteenkuuluvuutta ja työn omistajuutta sekä ennen kaikkea voida hyvin. Koen tämän työelämämuutoksen erittäin terveeksi ja väistämättä tapahtuma- ja kulttuurialaakin kehittäväksi suunnaksi. Edellä mainitut vaatimukset asettavat johdolle ja esihenkilöille uusia, aiemmin kohtaamattomia haasteita ja vaatimuksia. Alalle on tyypillistä, että esihenkilöys tulee tietyn työtehtävän tai tittelin mukana halusi työntekijä sitä tai ei. Toisaalta vaikkapa toimitusjohtaja saattaa etenkin kalustovuokraus- eli ns. rental-puolella olla yrityksen perustaja, jolla on asiantuntijaosaamista muttei välttämättä henkilöstön johtamiseen tarvittavia avuja.

Alan työntekijöistä monet kokevat, ettei työ tunnu työltä, mikä on työn miellyttävyyden ja sujuvuuden kannalta toki tavoiteltava tilanne, mutta samasta syystä esimerkiksi omien henkilökohtaisten rajojen määrittely vaikeutuu. On tyypillistä, että työpäivät venyvät ja työntekijöiltä periaatteessa odotetaan, että työ tehdään loppuun suunnitelluista työajoista huolimatta ja vasta sitten lähdetään kotiin. Tietynasteinen molemminpuolinen joustavuus on selkeä synergiaetu, mutta etenkin toistuva henkilöstön puolelta tapahtuva joustaminen tulisi tapahtua aidosti omaehtoisesti eikä työnantajan odotusten ohjaamana tai toisaalta työntekijän oman "rakkaudesta lajiin"-mentaliteetin vuoksi. Toisaalta koska työ on asiantuntijatyötä ja toisaalta koska se koetaan muuna kuin työnä, ei selkeitä linjaorganisaatiolle tyypillisiä hierarkiarakenteita pääse muodostumaan. Koen tämän hyvänä asiana ja onkin mielekästä, että jokaista työntekijää arvostetaan lähtökohtiasesti erikoisosaamisensa ja työpanoksensa kautta. Toisaalta kuten Ahola ja Furman kirjassaan toteavat, on arvostus paljon muutakin kuin sen ääneen sanomista. Vaikka itse asiassa en henkilökohtaisesti muista milloin olisin viimeksi kuullut kenenkään työyhteisöissäni kirjaimellisesti sanovan arvostavansa työpanostani. Siksi onkin tärkeää löytää yhteisön onnistumisia joka päivä ja nostaa ne ehkä monien mielestä tarpeettomankin korkealle jalustalle. Arvostus on luottamuksen antamista ja merkityksellisyyden kokemista. Arvostus on enemmänkin pieniä tekoja joka päivä, kuin suuria sanoja silloin tällöin. Arvostus on myös kuulluksi tulemista ja työntekijän ottamista osaksi työyhteisön päätöksiä ja valintoja. Kaikki nämä edellä mainitut asiat lisäävät yhteenkuuluvaisuudentunnetta, jonka tarve on ihmiselle luontaista paitsi työssä, mutta myös vapaa-ajalla.

Nykyään lapsille opetetaan tunnetaitoja päiväkodista lähtien, mutta kuka opettaisi niitä meille n. 40-vuotiaille ja sitä vanhemmille? Tunnetaitojen osaaminen on tietysti yksilöllistä, mutta ainakin omien kokemusteni mukaan liian moni alalla sanoo vieläkin vittuilun olevan välittämistä ja vitutuksen olevan melkeinpä ainoa negatiivinen tunnetila joka voidaan ääneen sanoa. Kaikki muu on heikkoutta, kuulemma. Herkkänä, tunteellisena ajattelijana minulta menikin aika monta vuotta ennen kuin ymmärsin miksi teknisesti sopivan haastava työ voi olla samaan aikaan henkisesti todella raskasta kun ei voi turvallisesti ilmaista itseään. Näkisinkin esihenkilö- ja henkilöjohtamistaitojen kehittämisen yhtenä tärkeimpänä osana alan ja työyhteisöjen kehitystyötä. Hienoista teknisistä vehkeistä huolimatta ihmisten kanssahan me ennen kaikkea koko ajan työskentelemme.

-Olli Hietajärvi